Mangasarjoja on paljon, joista osa on suunnattu lapsille, osa nuorille. Itse pidän hieman vakavampiaiheisista mangasarjoista, joissa kuvataan nuorten aikuisten elämää. Seuraavista mangasarjoista on kaikista myös tehty anime ja niiden suositusikäraja on 13+.

Ai Yazawa, NANA

NANA kertoo kahden eripuolilta Japania tulevan Nana-nimisen tytön kohtaamisen seurauksista; tytöistä tulee kämppikset.
Pikkukaupungista kotoisin oleva Nana Komatsu (lempinimeltä Hachi) muuttaa Tokioon unelmiensa toteuttamisen ja mahdollisuuksien toivossa. Junassa hän tapaa Nana Oosakin, punk-rock-bändi Black Stonesin (Blast) laulajan, joka etsii asuintoveria. Nanat muuttavat pian samaan asuntoon ja Hachi saa huomata, kuinka kovaa Blastin kilpailu on Nanan poikaystävän Renin bändiä Trapnesia vastaan.

NANA on edennyt 21 osaan saakka.

Ai Yazawa, Paradise Kiss

Paradise Kiss on kertomus Yukari Havasakasta, joka yrittää täyttää ankaralla opiskelullaan vanhempiensa odotukset. Yukarin ajatusmaailma kuitenkin avartuu, kun hän tutustuu Arte Yazawa -taidelukion opiskelijaan Georgeen, joka pyytää tätä malliksi koulun oppilaiden lopputyömuotinäytökseen. George on nuori ja komea muotisuunnittelijan alku, joka yhdessä ystäviensä kanssa suunnittelee ja toteuttaa pukuja heidän yhteiselle Paradise Kiss -vaatemerkille.

Paradise Kiss sisältää 10 mangapokkaria.

Matsuri Hino, Vampire Knight

Vampire Knight on mangasarja, jossa verenvuodatukselta ei vältytä. Crossin akatemiassa oppilaat on jaettu päivä- ja yöluokkalaisiin. Päiväluokkalaisten mielestä yöluokkalaiset ovat täydellisiä ja ihmeellisen kauniita. He eivät kuitenkaan tiedä, että yöluokkalaiset ovat tosiasiassa verenhimoisia vampyyreita. Tätä salaisuutta yrittää rehtorin adoptiotytär Yuuki Cross suojella yhdessä Zero Kiryun kanssa. Zero on menettänyt perheensä vampyyrien takia, eikä tästä syystä luota vampyyreihin. Yuukin ensimmäinen muistikuva hänen lapsuudestaan on talvi-ilta, jolloin Kaname Kuran, puhdasverinen vampyyri, pelasti Yuukin hengen. Tämän tapahtuman seurauksena Yuuki on ikuisesti kiitollinen Kanamelle ja heidän tuttavuutensa syvenee.

Sarjan julkaiseminen jatkuu edelleen.

Olen monesti törmännyt kirjaston lasten ja nuorten osastolla siihen ongelmaan, että pojille suunnattuja kirjoja on turhan vähän. Kun on lukenut kaikki poikien kirjat läpi, niin luettavaa ei ole enää juurikaan.

Pojille suunnattuja kirjoja tehdään määrällisesti aika vähän. Tytöt ovat yleensä huomattavasti kiinnostuneempia lukemisesta ja heille kirjoitetaan enemmän teoksia. Pojilla innostus lukemiseen hiipuu tutkimusten mukaan 10 ikävuoden paikkeilla, kun lukeminen ei enää kiinnosta. Voisiko siihen syynä olla yksinkertaisesti se, että pojille ei löydy riittävästi mielenkiintoisia kirjoja luettaviksi?

Kirjaston aikuisten osastolla vastaavaa jakoa naisten ja miesten kirjoihin ei ole. Nainen voi lukea dekkareita tai tieteiskirjallisuutta siinä missä mieskin. Jos poika lainaa selkeästi tytöille suunnatun kirjan, niin kirjastovirkailija katsoo kyllä kummallisesti lainaajaa. Puhumattakaan siitä, mitä muut kirjaston asiakkaat ajattelevat.

Onko siinä mitään järkeä, että lasten ja nuorten kirjat on jaettu tyttöjen ja poikien kirjoihin? Miksei poika voisi lukea tytöille suunnattuja tai tyttö pojille suunnattuja kirjoja? Olen itse lukenut lukemattomia tytöille suunnattuja kirjoja ja monesti ne ovat jopa parempia kuin pojille tarkoitetut. Jako tyttöjen ja poikien kirjoihin on kustantajien keinotekoisesti luoma erottelu. Samat kirjojen teemat voivat kiinnostaa poikaa siinä missä tyttöäkin.

Viime presidentinvaaleissa Paavo Lipponen kertoi lukevansa muun muassa Me Naiset ja Anna -lehtiä. Poliitikkokonkari lukee siis naisille suunnattuja aikakauslehtiä. Eiköhän seurata esimerkkiä ja tartuta ennakkoluulottomasti joskus sellaiseen kirjaan, joka ei ole ensisijaisesti suunnattu omalle sukupuolelle.

On tylsä viikonlopun iltapäivä. Aivosi huutavat jotakin kirjaa, johon sukeltaa siksi aikaa, kun mummo tekee ruokaa. Juokset mummosi kirjahyllylle ja sivelet kovien kirjojen kansia. Kirjat haisevat tunkkaisilta ja tuntuvat repeilevän sieltä täältä. Pelkkiä klassikkoja. Hartiasi lysähtävät alas tyytymättömyydestä. Tuntematon Sotilas, Sinuhe Egyptiläinen, Humiseva Harju, Jane Austen... Tylsää.

Tämä sama tarina on monelle tuttu. Minullekin. Selailin vanhoja sivuja ja irvistin kellastuneille sivuille. Klassikkokirjat ovat pienen tutkinnan jäljiltä oikeita aarteita. Ne eivät suotta ole niin suosittuja, että ne on nostettu klassikkoteoksiksi. Ne ei ole tehty sen vuoksi, että ne voisivat saada Vuoden tylsin kirja -palkinnon. Klassikkoteokset ovat toki monet vanhoja, mutta kirjoillakin kestää hetken tulla kuuluisaksi.

Myönnä pois, oletko koskaan lueskellut Tuntematonta Sotilasta tai Sinuhe Egyptiläistä? Jos vastasit ei, kannattaa yrittää lukemista. Luettuasi teoksen vähintään puoleen väliin, kannattaa tuomita se uudelleen. Käsitys kirjasta muuttuu nopeasti. Klassikkokirjailijat ovat tehneet upeita teoksia ja he ovat olleet oman aikansa mestareita. Erilaisen kielen lukeminen voi olla hauskaa ja se sivistää. Historialliset teokset ovat mielenkiintoisia, koska ne koostuvat monista historiallisista tunnusmerkeistä ja ne opettavat paljon kaikkea hienoa.

Klassikkoteokset ovat myös paljon muuta kuin vain aikansa eläneitä kirjahyllyyn unohtuneita käpykappaleita, joita aikuiset yrittävät pakottaa lukemaan, vain koska se on heidän mielestään sivistynyttä. Klassikkoteokset ovat oikeita helmiä ja syystäkin ylistettyjä!