Arvostelut

Pitkätähden kosto on opettavainen tarina kohtalon etsinnästä ja ystävyydestä. 

Ennen kuin luet arvostelun, on suositeltavaa että olet lukenut edes yhden sarjan kirjoista, tai katsonut tietoa kirjasarjan hahmoista osoitteesta http://fi.soturikissat.wikia.com/wiki/Kissan_nimet.

Tietoja kirjasta

Kirjailija: Erin Hunter
Kirjan nimi: Pitkätähden kosto
Ilmestymisvuosi: 2017
Suomentaja: Nana Sironen
Kustannusosakeyhtiö: Art House, Helsinki
Sivumäärä: 501

Soturikissat-sarjassa seikkailee kissojen klaanit. Pitkätähden kosto on kuudes kirjasarjan itsenäinen erikoisseikkailu, joka kertoo kissaklaanin johtajan nuoruudestaan. Erin Hunterin fantasiateos 'Pitkätähden kosto' on loistavasti kirjoitettu tarina itsensä etsimisestä. Tarina alkaa, kun Tuuliklaaniin syntyy uusi pentu. Pentu saa nimekseen Pitkäpentu. Klaanin soturit on jaettu Nummijuoksijoihin, jotka saalistavat nummella ja Kaivajiin, jotka kaivavat tunneleita maan alla ja jahtaavat niissä saalista.

Pitkäpennun isä Hiekkaherne haluaa pojastaan kaivajan ja alkaa opettaa tätä jo pentuna. Tämän seurauksena Pitkäpentu loukkaantuu vakavasti ja hänen pesätoverinsa Päästäispentu alkaa ärsyttää häntä kutsumalla häntä Matopennuksi. Pitkäpentu on tällöin 3 kuukautta vanha. Kolme kuukautta myöhemmin Pitkäpennusta tulee oppilas, ja hän saa nimekseen Pitkätassu. Pitkätassun mestari(opettaja soturikissoissa) on nimeltään Aamuraita. Klaanipäällikkö päättää, että Pitkätassusta tuleekin nummijuoksija. Hiekkaherne ei ole tyytyväinen päätökseen.

Varjoklaani hyökkää ja Päästäistassun emo Saniaissiipi kuolee taistelussa. Päästäistassu on raivoissaan ja syyttää Pitkätassua tämän tappamisesta, vaikka Pitkätassu on syytön. Kesä koittaa ja Tuuliklaani saa vieraikseen kulkukissoja. Heidän nimensä ovat Essi, Algernon, Riina, Myyrä ja Varpunen. Varpunen kiinnostuu tunneleista, ja alkaa keskustella niistä Hiekkaherneen kanssa. Hiekkaherne vie Varpusen tunneliin, ja tunneli sortuu. Varpunen selviää elävänä ulos, mutta Hiekkaherne ei. Pitkätassu syyttää Varpusta isänsä tappamisesta. Kun kulkukissat lähtevät, soturinimensä saanut Pitkähäntä lähtee matkalle kostaakseen isänsä kuoleman. Mutta kun totuus paljastuu, kaikki muuttuu.

Pitkäpentu on itsepäinen ja vapautta rakastava kolli. Hän on neuvokas ja hyvä taistelija. Hiekkaherne on Pitkäpennun isä. Hän pitää kaivajan taitoja korkeassa arvossa ja rakastaa pelon tunnetta. Päästäispentu on itsekäs ja teräväkielinen kolli. Hänellä on veli nimeltään Kaarnapentu. Aamuraita on ystävällinen soturinaaras. Hän on reilu ja osaa tarvittaessa olla ankara. Varpunen on itsekäs kolli. Hän on hieman arka.

Pidän Pitkäpennusta koska hän on viisas. Pidän myös Aamuraidasta, koska hän on mukava. 

Kirja on kirjoitettu aika selkeästi. Minun oli helppo saada siitä selvää ja ymmärtää sanoja. Kirjan nimi on kuvaava ja ytimekäs. Luulen että kirjan sanoma on se, että joskus pitää etsiä kaukaa ennenkuin löytää itsensä. Minua jäi kyllä vähän ihmetyttämään, miksei kirjassa kerrottu Pitkähännän ajasta varapäällikkönä. Suosittelen kirjaa niille jotka lukevat fantasiakirjoja ja pitävät kissoista.

Annan kirjalle 4½ tähteä.

petteri kaniini juliste 717x1024Petteri Kaniini on sisukas ja hieman itsepäinen jänis, joka asustaa suuren puun juurakossa kolmossiskojensa ja serkkunsa kanssa. Jänisten naapurissa asuu kaksi hyvin erilaista ihmistä: kiltti, kanien ystävä taiteilija Bea sekä vanha, julma herra Vänskä.

Herra Vänskällä on puutarha täynnä herkullisia vihanneksia ja marjoja, joita Petteri ja muut lähiseudun eläimet himoavat ruokalistalleen. Petterin johdolla jänikset käyvätkin välillä varastamassa herra Vänskän puutarhasta kasviksia, mistä puutarhan omistaja ei tietenkään pidä.

Kanien mukavaksi yllätykseksi herra Vänskä saa sydänkohtauksen ja hänet kiidätetään ambulanssilla sairaalaan. Lähiseudun eläimet valtaavat Petteri Kaniinin innoittamana Vänskän puutarhan ja talon luullen, että se on nyt kokonaan heidän.

Samaan aikaan Lontoossa asuva nuori Tuomas Vänskä saa perinnöstä kertovan kirjeen: tuntematon isosetä on jättänyt hänelle perinnöksi talonsa. Tuomas Vänskä matkustaa kauas maaseudulle, häätää talossa juhlivat eläimet ulos, suursiivoaa talon sekä asentaa järeät sähköaidat estääkseen eläinten pääsyn puutarhaan. Alkaa raju kissa ja hiiri -leikki, jossa Petteri Kaniini sisaruksineen kisaa Tuomas Vänskää vastaan puutarhan herruudesta.

Elokuva yllätti minut vauhdikkuudellaan ja taisteluhenkisyydellään. Siihen nähden, että elokuvan ikärajaksi on asetettu vain K7, on elokuvassa yllättävän paljon tappelua, jossa alakynteen joutuu lähes poikkeuksetta Tuomas Vänskä. Milloin hän saa huomata istuneensa terävään ansarautaan, milloin saaneensa sähköiskuja ovenkahvasta.

Luulin elokuvan kertovan viattomista kaniineista, jotka vain hieman varastelevat vihanneksia Vänskän puutarhasta. Maaseudun rauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan, kun Petteri ystävineen suunnittelee kostoa Tuomas Vänskälle. Petteri onkin olettamaani rämäpäisempi, mikä tietysti tuo lisää vauhtia ja huumoria elokuvaan.

Pidän erityisesti siitä, miten tarinassa on myös henkilöiden välistä romantiikkaa ja toisesta välittämistä. Laskelmoivasta ja millintarkasta Tuomas Vänskästä näkee välillä aivan erilaisen puolen, kun hän on Bean lähellä. Loppujen lopuksi ei olekaan enää kyse puutarhan herruudesta kilpailemisesta, vaan Bean huomiosta, jonka sekä Petteri että Tuomas Vänskä ovat vähällä menettää.

Onnellinen loppuratkaisu on oikeastaan elokuvan paras kohta, jonka jälkeen voi lähteä elokuvateatterista hymy huulillaan. Ilman tätä loppukohtausta olisi elokuva voinut jäädä silkaksi koheltamiseksi hittibiisien soidessa taustalla, mikä on liiankin tuttua monista samantyylisistä animaatioelokuvista.

Annan elokuvalle 4/5 tähteä, koska vaikka vauhtia ja vaarallisia hetkiä tuntuu olevan välillä hieman liikaakin, elokuva pitää silti otteessaan ja on lopulta opettavainen.

Ohjaaja: Will Gluck
Levittäjä: Walt Disney Studios Motion Pictures AB
Kesto: 1 t 35 min
Ikäraja: K7

Pinja Ylhävuori, nuori reportteri

han sanoi nimekseen aleiaHän sanoi nimekseen Aleia on pääkaupunkiseudulla asuvan Erika Vikin esikoisteos. Teos ilmestyi tämän vuoden helmikuussa. Kirjailija pitää huimaa vauhtia, sillä trilogian jatko-osa on jo ilmestynyt.

Esikoisteoksessa on kunnioitettavat 500 sivua. Sivumäärää ei kuitenkaan lukiessa juuri huomaa. Teosta ahmii mielellään suuria annoksia kerralla.

Kirja kertoo tarinan valtakunnasta, jossa ihmiset ja taikuus elävät rinnakkain. Maan kartta muistuttaa Espanjaa, mutta yhteneväisyys lienee sattumaa. Maan pohjoisosissa pyryttää lunta ja vesistöt ovat jäässä toisin kuin Espanjassa.

Päähenkilö on nuori nainen, joka ei muista menneisyydestään oikeastaan mitään. Ainoa johtolanka on hänen taskussaan oleva ovaalinmuotoinen kivi. Kun ihmiset kysyvät hänen nimeään, hän sanoo nimekseen Aleia.

Kirja on saanut siitä nimensä. Se kuvaa muistinmenetyksen ongelmallisuutta. Nainen ei muista omaa nimeään, mutta ihmisten täytyy kutsua häntä jollakin nimellä. Siksi hän keksii oman nimensä.

Aleia törmää ennen pitkää kirjan toiseen päähenkilöön. Corildon on maantiedettä tutkivan seuran mies. Hänen vastuullaan on tarkkailla pohjoisen epävakaita virtauksia.

Aleia hoippuu Corildonin talon portille ja lyyhistyy siihen. Miehellä on täysi tuska selvittää, miksi tyttö on tullut pohjoiseen ja kuka hän todella on.

On hieman ironista, että samaan aikaan Aleia haluaisi muistaa menneisyyden ja Corildon unohtaa. Miehen vaimo on kuollut hiljattain.

Erika Vikin kirja on kaunis kertomus kahden toisilleen vieraan ihmisen matkasta. Tarinassa koukuttavat lukuisat kysymykset, joita juoni herättää.

Ensimmäinen teos vastaa vain osaan kysymyksistä. Kirjassa ei selviä, kuka Aleia todella on tai mitä on tapahtunut Corildonin vaimolle.

Kirjassa viehättää myös vanhanaikainen tunnelma. Paikasta toiseen siirrytään kieseillä. Ei ole autoja tai saati leijulautoja.

5 starErika Vik
Gummerus 2017
532 sivua

ella ja kaverit matkalla jamboreelleElla ja kaverit ovat edelleen maailman ainoalla 2 ja puoli A-luokalla. Tänä kesänä ilmestyi sarjan 20. osa.

Sarjan kirjoittajalla Timo Parvelalla ei tunnu loppuvan ideat. Vaikka päähenkilöt ovat joka kerta samat, jokaisessa kirjassa on jotain uutta. Tällä kertaa kaverukset tutustuvat partioon ja hiihtoon.

Kirja alkaa Ellan opettajan uudenvuodenlupauksesta. Hän lupaa olla tyyni kuin viilipytty. Opettaja ei hermostu edes silloin, kun hänen isänsä ehdottaa osallistumista hiihtokilpailuihin.

Ellan kaveri Hanna on puolestaan aina halunnut päästä partiolaiseksi. Hän on kuullut, että lähistöllä järjestetään suuri partioleiri, jamboree. Sinne on päästävä!

Ensin hänen pitäisi kuitenkin perustaa lippukunta ja hankkia jäseniä. Onneksi kaikki kaverit lupautuvat mukaan.

Kaverukset päättävät kokeilla partiotaitojaan. Ensimmäinen avuntarvitsija on opettaja, joka ei pysty hiihtämään ilman lunta. Tarvitaan siis ahkeria partiolaisia ja hieman onnea.

Hanna tietää yllättävän paljon partiosta. Esimerkiksi hän on tietoinen partiolupauksesta ja taitomerkeistä. Tosin Ellan ja kavereiden antama lupaus on hyvin yllättävä. Ajatus on kuitenkin tärkein. Taitomerkitkin ovat kangasmerkkien sijaan nappeja.

Timo Parvela on kuitenkin saanut taltioitua kirjaan partion hauskuuden. Siellä pääsee kokeilemaan uusia taitoja ja käyttämään mielikuvitustaan. Se ei ole suinkaan pelkkää solmujen tekemistä.

Kirjaan mahtuu myös rutkasti huumoria. On hauskaa seurata Ellan opettajan epätoivoisia hiihtotreenejä mustikkakeiton voimalla. Latu syntyy luonnollisesti sosiaalisen median voimalla.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin lukea tarinaa joulupukista ja nukkumatista keskellä kesää, kun lumesta on muisto vain. On hassua, että kustantaja on julkaissut talvikirjan keskelle kuumimpia helteitä.

4 starTimo Parvela
Tammi 2017
103 sivua

askartelu

pelitjaleikit

pyhatjuhlat

moniakulttuureja